Viikko on vierähtänyt ja mitäs siitä kertoisinkaan?
ADHD kaipaa edelleen nuorta kotihoitokoiraa joka lähti pari viikkoa sitten omaan, lopulliseen kotiinsa. Se innosti ADHD:tä leikkimään päivät pitkät vetoleikkejä, kilpajuoksuja tai painileikkejä kanssaan. Nyt sillä on hiljaista ja tylsää. Kaunotar jaksaa melskata sen kanssa vain ulkona, ja nyt sitä herkkua on pakkasten takia ollut kovin vähän tarjolla.
Mummokoira tekee sitä mitä se parhaiten osaa; nukkuu. Ja säikäytti minut pahanpäiväisesti eräänä aamuna. Sillä on tapana herättää siippa epäinhimilliseen aikaan aamulla n. klo 04 tienoilla. Sinä aamuna en havahtunut siihen. Ehdin jo pyöräyttää kahvit ja istumaan kupposen ääreen kun tajuntaani kolahti; missä Mummo?? Se pötkötteli sohvalla, kävin hellästi sitä paijaamassa, yleensä se herää siihen, ei nääs kuule eikä näe mitään. Nyt ei tapahtunut mitään. Paijasin hieman syvemmin, ei mitään. Sitten säikähdin jo todenteolla ja paijasin aika reilusti. Sitten Mummo raotti silmiään kuin sanoen että eikö täällä saa edes nukkua rauhassa... Kyllä säikähdin, aina olen toivonut että Mummo vain ei eräänä aamuna heräisi, ettei sillä olisi kipuja tai muuta kurjaa elämänsä viime päivinä. Mutta ei ihan vielä!! Se on niin suloinen paketti kaikkine kasvaimineen päivineen, luopuminen tulee olemaan tuskallista. Olin jo unohtanut tässä kahden vuoden saattohoitojaksossa, jolloin Mummeli on ollut hyvässä kunnossa sen, ettei Mummeli ole meidän kanssa varmaankaan pitkään... Näin se sitten muistui taas mieleen!
Isokorvallekaan ei mitään uutta auringon alla, nauttii kodin lämmöstä ja sen saa näillä pakkasilla kantaa ulos, että ei halkeaisi! Hassu mies!