Lauantai ja sunnuntai olivat kyllä niin omituisia päiviä, että en oikein vielä itsekään usko sitä todeksi, saattoi olla unta vain.
Lauantaina sain soiton, että yksi koiruli pitäisi kiireesti hakea kotihoitoon. Se pikkuinen oli jo matkannut useita tunteja lentokoneessa, viety sieltä bileisiin ja vielä olisi matka toiselle puolen suomenmaata. Ja omistajat eivät ole siinä kunnossa että pystyisivät koirasta huolehtimaan... No, puolen tunnin varoajalla lähdettiin matkaan parin ystävän voimin, haettiin pikkuinen meille. Se tärisi ja vapisi, oli kauhusta jäykkä :(
Pihalle saavuttuamme se pääsi varmaan ensimmäisen kerran pissalle suomen kamaralla...! Uskomatonta, en ole koskaan nähnyt niin pitkää kyykkyä. Raivo mielessäni niitä ihmisiä kohtaan kasvoi minuutti minuutilta. Kuinka ihmiset saattavat tehdä noin! Tuo pieni koira luotti siihen, että sen on nyt hyvä olla ja sitä rakastetaan, mutta ei. Piti raahata se tuntemattomien ja meluavien ihmisten joukkoon nälkäisenä, janoisena ja peloissaan! Kukaan ei rapsutellut ja silitellyt sitä ja kertonut että se on turvassa. No, onneksi sain sen luokseni ja nyt pikkuinen sai sen mitä sille ehdottomasti kuuluikin, ensisijaisesti vettä ja ruokaa. Lepoa ja rauhaa.
Ja kyllä se tyttö joi ja söi... Ja sitten se nukkui, nukkui ja nukkui. Suurimman unentarpeen jälkeen tutustuttiin toisiimme, voi pikkuista miten epävarma se olikaan! Jähmettyi patsaaksi kun sitä lähestyi... Mutta ihana oli myös nähdä kuinka sen perusluottamus ihmiseen on säilynyt ja pian se ihan pikkiriikkisen heilautti minulle häntäänsä. Siinä meni lauantai ja sunnuntai, Ankka vapautui hieman ja otti vastaan loputtomat paijaukset ja rapsut. Huokaili tyytyväisenä ja taas nukkui.
Kaikenlaista tapahtui sunnuntain aikana, monen monta puhelua, suuttumusta ja itkua.
Mutta, loppu hyvin kaikki hyvin; sunnuntai-iltana tulivat ihanat tutut ihmiset ja hakivat Ankan sen lopulliseen kotiinsa. Ankan elämä pääsee nyt alkamaan. Ankasta tuli Kotka.
Nyt sillä on hyvät ihmiset jotka ymmärtävät antaa sen olla rauhassa, nukkua univelkansa pois. Antavat tilaa sille tutustua ja oppia luottamaan.
Kaiken tämän jälkeen uskon jälleen vahvasti kohtaloon ja siihen että asioiden täytyy tapahtua omalla tavallaan. Ankan piti käydä tämä ikävä episodi läpi tullakseen Kotkaksi.
Itse tunnen valtavaa onnea siitä,  että pystyin auttamaan Ankkaa. Ja erityisesti tunnen ylpeyttäni omasta laumastani; ihmisistäni jotka ottavat avosylin vastaan avuttomat ankat, koiristani jotka hyväksyvät ne laumansa jäseniksi mukisematta. Minulla on asiat todella ihanasti. Toivon, että maailmassa jokainen ankka pääsisi kotkaksi...