Maaliskuun loppua mennään hyvää vauhtia. Viikko 11 oli pitkästä aikaa yksi elämäni kurjimpa viikkoja. Koiria tuli uusiin koteihin peräti 12 kappaletta, se ei ole kurjaa vaan aivan ihanaa! Kurja juttu on se että yksi heistä annettiin melkolailla välittömästi pois... Saapui maanantai-iltana klo 22 Suomeen, pk-seudulle. Tiistaina klo 11 kieppeillä sain jo ensimmäisen puhelun että tämä koira puree, emme voi pitää sitä ettei se vahingoita lapsia... Huoh. Kliffa tunne sitten illalla kun koira tuotiin luokseni, se oli purrut isäntää kahdesti ja perheen toista koiraa kerran. Ja ihan viimetteeks vielä lastakin, no sitä en kyllä ihan heti usko. Auton takakontti avattiin, koiruus nökötti metallihäkissä. En saanut häkin lukkoa pimeässä auki, rouva näytti että tuosta ja tuosta se avataan ja siirtyi varmuuden vuoksi pari askelta kauemmas. No kyllä syke oli melkoinen kun ajattelin että tuonne mä sitten käteni työnnän reijitettäväksi. Mitä vielä, kaveri oli niin tohkeissaan ja iloinen että! Käytiin heti kiertämässä tontti, puhdas Katukoira se taitaa olla - merkkaustyyli oli kyllä näkemisen arvoinen! Etujaloilla kävellen aivan pystysuorassa pitkää merkkiä ruitaten! Wau!
Seuraava murhe olikin että miten tuollainen 5-6 vuotias uros mahtaa tulla toimeen Isokorvan kanssa joka pienestä koostaan huolimatta antaa huutia suuremmillekin uroksille. Eikun härkää sarvista ja hienot opit puolueettomasta maaperästä roskikseen ja koira sisälle. Se seisoi kuin patsas niin kauan että kaikki koirani nuuskautti sen läpikotaisin. Näin ne koirat osaavat kansainvälistä koirakieltä! Ja siitä se sitten lähti kuin itsekseen rullaamaan. Tämän viikon aikana poika ei ole kertaakaan näyttänyt merkkiäkään siitä että se olisi purijatyyppiä. Harmittaa niin valtavasti sen puolesta ettei perhe antanut sille aikaa. Aikaa antoivat peräti 12 tuntia josta nukkumiseen kului varmasti puolet!
No, Toby-poika on täällä kotihoidossa  kunnes löytää sen Ikioman Pysyvän ja Rakastavan kodin joka tarjoaa sille riittävästi aikaa ja kärsivällisyyttä opettaa sille uusia asioita kotikoiran virkaan.
Kaikkea mitä tuolla viikolla sattui lisäksi, en viitsi edes kirjoittaa. Olin ihan kuoleman väsynyt jo torstaina, vedin pois erään työhakemuksenkin kun tuntui etten jaksa mennä haastatteluun edes. No, ei kyllä kaduta yhtään, tai ehkä vähäsen!
Viikko loppui sitten maailman ikävimmällä tavalla... meidän ikinuori Pikku-Mummokoira saatettiin perjantaina Sateenkaarisillalle, nyt on Mummon hyvä olla mutta ikävä tänne jääneillä on valtava :(
Vaikka Mummeli tuli 3 vuotta ja 2 päivää kestävään saattohoitoon, niin silti sen lähtö tuli yllätyksenä. Ei se sitten kuollutkaan sydänvikaan eikä kasvaimet saaneet yliotetta... No siitä ehkä joskus lisää, tai ehkä ei sittenkään. Jotkut asiat haluan pitää ikiomassa aarrearkussani.
Hyvää matkaa Pikku-Mummo, taivaalla on taas uusi kaunis tähti!